Biarritz Bubbles

on

Valo kiirii punasavisten tiilikattojen yllä. Syyskuiset varjot kyhäilevät nurkan takana, pienillä kujilla, terassien alla. Tuoden pientä syksyä suomalaisin mielin kesäiseen Etelä-Ranskaan.
Muun reissuporukan sännätessä aalloille päätän lähteä kulkemaan sunnuntain vaientamia katuja. Portin takorautaan takertuneita orapihlajoita. Vihreitä, sinisiä, punaisia ikkunaluukkuja. Vaaleita, ilmeettömiä taloja. Perhosittomia kukkasia ja seinää vasten kasvavia köynnöksiä.

Autiot pihat. Kuolleet kujat. Varvastossujen narske kaikuu tyhjillä kaduilla. Tunnen olevani haamukaupungissa, jossa ilmakaan ei liiku, vaikka Biskajanlahti valmistelee syysmaininkejaan vain seitsemän korttelin päässä. Seuraan Googlemapsista reittiä, jotten eksy. Täällä kun ei löydy edes yhtä, jolta ruosteisella ranskalla neuvoa kysyä.
Kaupunki on hipihiljaa ja ihmiset ovat kaikonneet koteihinsa tai maalle otaksun. Ei korkokenkien kopinaa, vespojen pörinää, ei autojen hurinaa. Vain minä ja tyhjä Biarritz. Sunnuntai ja henkilökohtainen sapatti. Sekä aution merenrantakaupungin yksinäinen humina. Matala, rauhoittava lähes nukuttava hurina.
Yhtäkkiä nurkan takaa kävelee chansoneja laulelevat pitkähiuksinen nainen. Sellainen hipahtava luonnonlapsi, joka haahuilee ja vetäytyy pian ranskalaisen sinisen pihaporttinsa taakse, ottaa lasin rose-viiniä ja paijaa ympärillä hääriviä harmaan raidallisia kissojaan, jotka nuokkuvat emäntänsä kintereillä ja nuohoavat ruumistaan puutarhatuolin jalkaa vasten kunnes pääsevät syliin.

Joku tulee vastaan trendikkäässä tumman sinisessä kevyttoppatakissaan. Nuoripari nostaa ritiseviä rattaita suojatieltä kivetykselle. Kulmakaupan poika tuo punaposkisia omenoita liikkeen seinää vasten nojaavaan koriin. Kaupungin humina vahvistuu ja sekoittuu läheneviin yksittäisiin ääniin. Jonkun matkalaukku pomppii kivisillä kujilla. Äitinsä kädessä hiihtää malttamaton pikkutyttö sandaaleissaan. Auto. Toinen. Menossa jonnekkin. Ehkä maalle. Tai kaupunkiin, innostun. Paukaus ja nauru jossain kaukaa. Liikennevalojen sirkutus. Saavun keskustaan ja tiedän missä Biarritzin väki luuraa.
Ostoksilla ja aamupäiväviineillään. Espressokupillisilla. Rouvat ruuhkauttavat yhden kadunkulman. Sisustusliikkeessä on ale. Mansetteja pitää saada. Ja servettejä. Ja tuoksukynttilöitä. Ja Momankin myymä kuminen design-radio. Omenanvihreä.
Ja kiiltävät lenkkarit. Ja inkkaritunika. Ja punainen nahkalaukku. Sellainen shopper bag. Ja viereisestä kojusta merenneidon kuvalla varustettu tote bag.
Ja saappaat. Nahkaiset. Ja toiset vähän halvemmat. Ja pala juustoa. Sitä haisevaa. Ja viiniä. Bordeauxista.
Yhtäkkiä hiljaisuuden ihmettely muuttuu merenrantakaupungin markkinoiksi. Humina kiireisiksi kopinoiksi. Pysähtynyt ilma kutsuvaksi merituuleksi. Kolkko katu liikenteeksi. Alennusmyynneiksi, joista hullareilla käyvät vain uneksivat. 70 prosenttia. Vitosen kori. Vielä puolet pois.
Huomaan viileän hengaamiseni muuttuvan yhtäkkiä himoshoppaajan unelmaksi. Betoninen timanttikoru. Kultaisella maalin raapaisulla. Surffiaiheinen college. Bensimonin varsilenkkarit. Arne Jacobsenin kirjainmukit. Kuusi. Nyt voidaan viedä vanhat mustat mökille. Kolme mekkoa. Blinbling-tatuoinnit. Ei niitä 37-vuotias konttorirotta tarvitse, mutta kuvio on kaunis. Ehkä houkuttelen kummitytön leikkimään niillä kanssani. Saa sitä lapsi kuka tahansa olla. Hetkittäin.

Musta ylisuuri neulepaita selkänapituksella, villatakki. Mekko. Toinen. Ja kolmas. Tämähän on melkein kuin pankkiin rahaa laittaisi. Aztec-kyvioinen olkalaukku reissuille. Saa jäädä hyllyyn. Voin ostaa sen toinen päivä.
Ostoskassit painavat kyynärtaipeessa. Visa polttelee taskussa. Rauhallinen talsiminen on muuttunut feminiiniseksi materiankeräystapahtumaksi. Koska voin.
Merenrantakaupungin shoppailun paras asia on vesi. Jokainen kunnon ostoskatu päättyy joskus. Rantaan. Tili kiittää. Ehkä jopa aviomies, joka lassoaa saman meren aaltoja 15 kilometriä tästä hetkestä etelään. Siellä on kuulemma rankkaa, silleen kivasti. Niin täälläkin.
Kipuan kivoimman terassin harjalle. Tilaan lasin viileää roseeta ja istun hengähtämään suuren turkoosin viereen.

Minä ja Atlanti. Tässä ihan vierekkäin ja kaksistaan. Valtameri on hyvä kumppani. Se liehuttelee montaa samaan aikaan, ja jokainen meistä tuntee kuin olisi sen ainoa rakastaja.

Ja maailman lempein syysaurinko. Vaaleat varjot, joita se lyö kivirakennusten seiniin. Kulmiin. Savupiippujen katveeseen. Paikallisetkin juovat roseeta. Kevyttoppatakeissaan. Varjossa.

Paljaita olkapäitä kipristelee. Ei taida aamun aurinkorasva enää auttas. Ei se haittaa, koska pian palaamme alkavaan kaamokseen. Ja minulla on voimana tämä hetki, jossa me, meri, rose, minä ja aurinko, saimme nauttia ihanan mieleenpainuvan hetken ihan nelistään.

Kaamos. Juuri nyt sitä ei muista kukaan.


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s