Curaçaon kiireetön kosketus

on

Curaçaon vihreät kukkulat tavoittelevat pilvihattaroita kuin juuri vatkatun kermavaahdon kuohkeimmat huiput. Korkeimman kaktuksen päässä laaksoa tutkailee suurta oranssia nokkaansa pitkin keltamusta kotka.

Rannan tuntumassa huojuu. Tuuli soittaa sinfoniaansa palmun lehvillä. Muuta ei kuulu. Turkoosi vesi lainehtii äänetönnä eteenpäin kätkien alleen värikkään kimaran elämää.

Rantakallioilla makaa toistakymmentä liskoa. Onnekkaimmat ovat varanneet aitiopaikan veden yllä roikkuvista pensaista. Oksat maalaavat hitaasti ilmaan koukeroita. Liskot nautiskelevat kuumuudesta. Vain silmät liikkuvat.

Aikaa ei ole. Ei edes pysähtynyttä. On vain tämä hetki ja seuraava. Se tunne, mitä useampi tavoittelee ja harva löytää.

Turkoosinvihreän iguanan sunnuntailöntystely arpisella asfaltilla muuttuu sekunnissa pakojuoksuksi, kun ohi tupruttelee satunnainen autoilija. Liskoja lienee saaren pohjoisosissa enemmän kuin autoja. Pelkästään majapaikamme pihassa isoja iguanoja asuu parikymmentä.

Pilvet lipuvat ohi vauhdikkaasti. Seuraavat voivat tuoda vilvoittavan trooppisen sateen – tai jäädä möllöttämään poutapilvinä taivaanrantaan koko päiväksi. Kukaan ei tiedä. Tai ehkä joku meteorologi. Mutta useampi ei tiedä.

Nämä ovat niitä saaren mysteerejä. Päivä tuo, mitä päivä tuo.

Kylän supermarketin edessä seisoo kaksi kulunutta penkkiä. Kolme vähemmän kuin pääkaupungissa Willemstadissa. Meno on kuitenkin sama. Olipa kyseessä sitten pikkukylän snägäri, ruokakaupan ulko-oven hengähdyspenkit tai ihan mikä vaan random kadunkulma aina löytyy muutama paikallinen, jolla on aikaa istuskella siinä ja juoda pullo, tai viisi, olutta, viiniä, rommia tai viinaa. Joillain juomisharrastukseen kuluu koko päivä, joillain jokainen viikon.

Perikaribialainen brenkunhöyryinen hengailukulttuuri on voimissaan kellonlyömästä tai viikonpäivästä riippumatta. Tätä enemmän pullo kourassa kuljeksivia ihmisiä näkee vain suomalaisilla juhannusjuhlilla.

Ja nimenomaan kuljeksivia. Kukaan ei koskaan juokse, kiirehdi tai edes askella tarmokkaasti, vaan kaikenlainen eteenpäin suuntaantuva liikuskelu tapahtuu maltillisen hitaasti, melkein ärsyttävän laahustaen. Me skandinaavit emme vastaavaan hiipuvaan kuljeskeluun ikinä syyllisty. Maksimissaan hautajaissaattueessa. Ja silloinkin vain pakosta. Harvinainen maltti syntyy arvostuksesta vainajan viimeistä matkaa kohtaan. Mutta paluubussiin hautajaisista juoksemme, ettei aikaa vain valuisi hukkaan seuraavaa vuoroa odottaessa.

Curaçaolla kiirettä ei ole. Ei edes sen käsitettä, koska aikaa ei ole, eikä määränpäätä. Ei hoppua mihinkään, eikä järjetöntä vauhtia mitättömän kahden sekunnin tähden.

Karibian lumo asuu ajattomuudessa ja tuo lumo asuu meissä tänään tämän hetken. Sen viipyilevän hetken, jota ei voi mitata kellolla tai kalenterilla.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s